Lillan hoitovihko

[Pipsa]

[Pipsa]

19. tammikuuta 2010 - Perusjuttuja varsanketaleen kanssa

Lilla kävelee vierelläni reippain askelin, lyhyen hännän heilahdellessa askelten tahtiin. Katselen ympärilleni, ajatellen Tuiketta. Missähän tamma mahtoi nyt olla, ja voiko se hyvin. Kuitenkin olen tyytyväinen, että möin tamman, sillä se oli päässyt ainakin luultavasti hyvään kotiin. Pienen tamman kimakka varsamainen hirnahdus saa minut hereille ajatuksistani.
- Juu juu, mennään mennään talliin, naurahdan pystyharjan innostukselle tallustellen sen vierellä. Viimeiset metrit tamma melkein ravaa innostuksissaan, minun luodessa siihen pahansuovan katseen ja napakan nykäisyn riimunnarusta. - Minne ihmeeseen siulla on kiire? tuhahdan Lillanille, kiskoen tallin lumeentuneen oven auki. Pikaisesti kopistelen lumia kengistäni, johdattaen kasvattini sisälle tuttuun talliin.
- Moi Sastu! huikkaan Soturia harjaavalle tallinomistajalle. - Soturihan on kasvanu paljon!
- Noo, on se jonkun verran, tyttö naurahtaa. - Ei siitä kyllä kauheesti oo aikaa kun se oli tommonen Lillan kokonen.
- Niin ne vaan kasvaa, huokaisen katsellen ympäriinsä vilkuilevaa vuononhevosta. Sen pienet korvat pyörivät kuin propellit ympäriinsä. - On ne niin söpöjä näin pieninä.
- Älä muuta virka, Sastu virnistää. - Mutta kyllä se on mukavaa kun ne kasvaakin.
- Jep, vaikkakin haikeeta, naurahdan. - Onkos Soturista tullu valjakkohevonen?
- Sepä se, tyttö hymyilee. - Just ollaan harjottelemaan menossa.
- Mut hei, mie lähen harjaamaan tän ennen kun tää varsan ketale tekee jotain, hymyilen.

- Nähhään! Sastu huikkaa perääni minun hävitessä ponivarsan vierellä sisään kodikkaaseen karsinaan. Yllättävän nopeasti tamma oli sopeutunut talliin - nyt se oli jo kuin olisi koko ikänsä siellä asunut. Reippaasti sidon Lillan kiinni, kääntyen kaivamaan sen harjapakkia, joka oli vielä varsin tyhjillään, mutta ei enää pian.
- Miun pitäis keksii siulle joku väri, mitä rupeisin siulle keräämään, mumisen. - Siulle sopis… pinkki? Tamma pyörittää silmiään, minun nauraessa sen ilmeelle. Nappaan harjapakista harjan, putsaten sillä ensin ponin selän lumesta, ryhtyen harjaamaan tammaa kauttaaltaan. Mitä enemmän sitä nyt käsittelisin, sen mukavampi sitä olisi todennäköisesti vuosien päästä puunata.

Ei hetkeäkään, ennen kuin ajatukseni harhailevat jo meistä kilpakentillä. Kieltämättä täytyy myöntää, että olisi mahtavaa päästä kilpailemaan vaativia luokkia, vaikkei se kisaaminen ikinä minun suosikki juttu ollutkaan. Osa minusta kaipasi kilpailua, haastavia asioita, mutta toisaalta kaipaan sitä, että joku otus hörähtää minulle ja painaa päänsä syliini, pitkiä ilmansatulaa maastoja ja rauhallisia treenejä kavereiden ympäröimänä. Jälleen kerran Lilla saa minut hätkähtämään, tällä kertaa pehmeällä tönäisyllä. Hymyilen Lillalle, harjaten vielä pari vetoa, ennen kuin käännähdän jälleen kerran harjapakille. Pikainen tutkiminen riittää, hetkessä minulla on kaviokoukku kädessäni. Nyt saisi operaatio kavioiden putsaus alkaa.

Kumarrun, liuttaen kättäni tammavarsan honteloa jalkaa pitkin. Yllättävän kiltisti poni nostaa sen ylös, minun putsaten mahdollisimman reippaasti tilsalumet pienistä kavioista. Vaikka putsaamisessa meneekin aikaa, pitää Lilla jalkansa paikoillaan, eikä rimpuile. Tyytyväisenä poniin sujautan sille kuivan ruisleivän taskustani.

- Hieno tyttö, hymyilen halaten pienoista tammaa.

[Pipsa]

16.2.2010 - Tuleva näyttelykehien (ja kaikkien lajien) voittaja